Share

Hei,

Toivottavasti viikko oli sinulle hyvä. Tässä vaiheessa kevättä valo on kirkas ja kylmä, se paljastaa meitä ympäröivän pölyisen harmauden vähän liiankin teräväpiirteisesti ja paikasta toiseen kiirehtiessä suonissa tuntuu virtaavan mikromuovin lisäksi myös reippaasti katupölyä. (Opin muuten tällä viikolla, että ainakin 50% katupölystä on nastarenkaiden jauhamaa, tätä ajattelen varmasti seuraavan kerran, kun juoksen kiireessä ja keuhkot tuntuvat olevan täynnä pölyä.) Mutta! Kaduilla kulkiessa huomaa, miten pienet, miltei neonvihreät silmut pullottavat jo siellä, minne auringon valo osuu kaikkein lämpimimmin. Kohta, ihan kohta kaikki ryöpsähtää vihreäksi ja herää eloon. Linnuista suuri osa on jo täällä ja se on ihanaa: olen tällä viikolla nähnyt ruovikossa vuoden ensimmäisen pajusirkun, punakylkirastaan puun oksalla ja meressä haapanan, tavin ja punasotkan. Ajatelkaa, punasotka on Suomessa äärimmäisen uhanalainen laji, ja Helsingin Vanhankaupunginlahdella niitä osui kiikariin ainakin kahdeksan yksilön parvi.

Kun puhun tai kirjoitan uhanalaisista lajeista mietin aina, ketä kaikkia se oikein kiinnostaa. Monimuotoisuus, uhanalaisuus, sukupuutot. Siinä missä ilmastonmuutos on selkeämmin hahmotettava ja selitettävä, hiilitonneja, yksi luku jonka kehitystä seuraamme ja vertaamme tavoitevuosiin, luonnon monimuotoisuuden tilan hahmottaminen on monisyisempää, eikä sitä voi ilmaista yhdellä yksiköllä. Tätä pohtiessa tulee aina mieleen se kerta, kun vuonna 2018 julkaistun IPCC-raportin (siis sen, jossa kuvattiin miten maailman merien koralleista 90 % tuhoutunee silloinkin, jos ilmaston lämpeneminen onnistutaan pysäyttämään 1,5 asteeseen) jälkeen eräs toiseen puolueeseen kuulunut kollega ihmetteli aivan vilpittömästi, että miten te noin murehditte korallien tuhoutumista, miksi koralleilla on niin väliä. Tämä oli pysäyttävä kysymys. Miten kertoa ihmisille, mitä väliä koralleilla on. Selittää, mitä väliä millään eliölajilla on. Siitä asti olen miettinyt mikä olisi se ytimekkäin tapa ilmaista että kyse on elämän verkosta, joka kannattelee meitä ja josta napsimme säikeitä kunnes romahdamme itsekin verkon läpi, jos emme muuta suuntaa. Juha Kauppinen on kuvannut luonnon monimuotoisuutta jossain kirjoistaan elämäksi joka kannattelee elämää. Se on minusta aika hyvä tapa.

Tämä on kirjeeni aihe tänään siksi, että juuri tänään on suomalaisten ylikulutuspäivä, eli tänään olemme käyttäneet laskennallisen osuutemme maapallon luonnonvaroista. Ne, joiden olisi pitänyt riittää koko vuodeksi, mutta jotka saimme mässäiltyä loppuun vähän yli kolmessa kuukaudessa. Ja jos olemme käyttäneet oman osuutemme luonnonvaroista jo nyt, niin kenen osuutta käytämme loppuvuoden? Aivan, niiden planeetan asukkaiden jotka elävät meitä säästeliäämmin, ja tulevien sukupolvien. On meidän onnemme, että jokainen maapallolla ei elä kuten suomalaiset. Toivoa on siksi, että kaikki eivät elä kuten suomalaiset. Viime vuonna suomalaisten ylikulutuspäivä oli 12.4. - se, että onnistuimme aikaistamaan vuodessa tätä päivää miltei viikolla on melkoinen suoritus. Viimeisen vuoden aikana suomalaiset ovat tsempanneet erityisesti heikkolaatuisen ja tuoteturvallisuudeltaan kyseenalaisen ultrapikamuodin temuttamiseen. Toki me myös lennämme väkilukuun suhteutettuna koko maapallon toiseksi eniten. Ja on tietysti sanottava, että suurituloisimmat suomalaiset myös kuormittavat ympäristöä monin verroin enemmän kuin pienituloiset, ja heillä on myös enemmän varaa valita.

Kohtuus on yleensä suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja, mutta luonnonvarojen kulutusta tämä ei koske, sillä meidän asumisemme, liikkumisemme, syömisemme ja kuluttamisemme on niin tuhlailevaa. Se on sääli, sillä kaikki suuret ympäristöongelmamme juontuvat lopulta siitä, että me ihmiset elämme yli varojemme. Siitä johtuu sekä ilmaston kuumeneminen että luonnon monimuotoisuuden häviäminen. Toiveikkaasti ajateltuna ylikulutuksesta irtautumalla olisimme samalla siis monen muun eksistentiaalisen ympäristökriisin ratkaisun ovella.

Mitä on siis tehtävä? Koska ihminen on jo muuttanut maapalloa peruuttamattomasti, on ihmisen alettava muuttaa toimintaansa. Tämä on kiistatonta mutta vaikeaa. Useimmiten elämme toivossa, että jokin teknologinen innovaatio, Deus ex machina, pelastaa meidät tästäkin pälkähästä, jotta itse ei tarvitsisi nähdä vaivaa. Kun poliitikot pyysivät hiljattain selvittämään Helsingissä, voisiko kaupunkiin keksiä autotunnelin joka jotenkin imaisee talteen sen läpi ajavan autoliikenteen hiilidioksidipäästöt, ajattelin, että ihminen on kyllä aika kekseliäs silloin, kun hän ei missään tapauksessa halua muuttaa omaa käyttäytymistään.

Tarvitaan rakenteellisia muutoksia ja muutoksia siihen, miten me ihmiset toimimme. Ihminen on kyllä kykenevä muutokseen. Me aktivoidumme ja kurotamme kehittääksemme itseämme kyllä monessakin asiassa, voittajatunteihin, salilla käymiseen, self helppiin. Mutta nykyihmisen itsensä kehittämisen tavat tavoittelevat usein yksilöllistä hyvää eivätkä esimerkiksi sitä perusasiaa, että ihmislajin elämä maapallolla voisi jatkua.

On siis kohtuuden aika. Kirjoitan tällä kertaa enemmän meistä yksilöinä, vaikka rakenteelliset muutokset ovat vähintään yhtä tärkeitä. (Ja vaikeita, jos olet seurannut vaikkapa keskustelua polttomoottoriautoilusta Helsingissä). Kohtuutta voi toteuttaa miettimällä mitä syö, miten matkustaa, miten väljästi asuu ja miten paljon uusia tavaroita hankkii. Me emme tarvitse pientä joukkoa ihmisiä jotka toimivat täydellisesti, tarvitsemme ison joukon ihmisiä joka tekee asiat paremmin kuin aiemmin. Samoin pois joutaa kulunut kädenvääntö siitä, onko vastuu rakenteissa vai yksilöillä: ympäristöongelmamme eivät ratkea ilman systeemitason muutoksia, mutta eivät ne ratkea niinkään, että valtiot ja kunnat vähentävät ympäristökuormaansa, ja yksilöt jatkavat kuin ennenkin. Molempia tarvitaan.

Minua on viime aikoina inspiroinut eniten Elonkapinan keskiluokkaisen kapinan keskustelussa puhunut Eenariina Hämäläinen (en päässyt paikalle mutta instagramista löytyi onneksi tallenne). Hämäläisen mukaan dopamiinipolitiikkaa ei voi erottaa ylikulutuksesta. Ihmislaji on selvinnyt ja kukoistanut haluamalla aina enemmän, kurottamalla korkeammalle. Tyytymättömyys ja mielihyvähakuisuus on kehittänyt meidät tänne asti, mutta se tekee kohtuuden tavoittelusta vaikeaa. Lisäksi olemme todella hyviä perustelemaan itsellemme, miksi jokin halu onkin oikeastaan suoranainen tarve. Me kasarin lapset olemme monilla tavoin kulutusjuhlan tuote, kunnes lama puolitti pyyhekumimme: on ollut uutta koulureppua ja kevätjuhlavaatetta, vaikka vanhoissa ei olisi mitään vikaa, koska niin vain kuului olla. Nollarin nousukaudella olimmekin sitten sitä kuuluisaa biletoppisukupolvea, jolla oli joka tilaisuuteen jokin uusi H&M:n rytky. Itse olen koettanut maksaa näitä lunnaita ja normalisoida sekä samojen vaatteiden käyttämistä kaikissa juhlissa että erittäin paikattuja vaatteita omalla jälkikasvullani ja samalla haastaa omia ajatuksiani siitä, mikä on riittävästi, kelvollista ja kunnollista.

Myös lasten kasvattamiseen kestävään tulevaisuuteen voisi suhtautua pragmaattisesti niin, että heidän aikuisuutensa tulee olemaan erilaista kuin meidän. He ovat todennäköisesti elossa vielä 2100-luvulla, ja he eivät tule valitsemaan meidän kokemistamme rajattomista mahdollisuuksista, minne seuraavaksi lennellä, mitä kuluttaa, mitä syödä. Me emme vielä tiedä millä tavalla muutos tapahtuu, mutta se on selvää, että on mahdotonta että he eläisivät kuin me, jotka saimme maapallon rajallisilta resursseilta kaiken ja vielä pari kerran tai kaksi käytettyä biletoppia päälle. Meidän toimintamme johdosta meidän lapsillemme tämä luksus ei ole mahdollista. Siispä: nyt on hyvä aika alkaa keskittyä myös tulevien sukupolvien kanssa sellaisen elämän etsimiseen, joka on hyvää, onnellista ja kestävää. Sillä tavalla myöhemmin on myös vähemmän jotain, mistä luopua. Väitän, että se jo itsessään lisää levollisuutta ja onnellisuutta. Aloin aikanaan vegaanihaasteeseen emmittyäni vuosia, kun eteeni tuli Aikuisten näyttelijä Anna Airola tsemppaamassa haasteeseen ja lause joka pysäytti: “se päätös on nyt tehty ja meitsi vaan lepää sitä vasten”. Olin ajatellut, (tai siis ne dopamiinihakuiset liskoaivoni olivat ajatelleet) että en kai nyt minä koska juusto nyt vain on niin hyvää. Haastoin liskoaivot ja kas, nyt olen todellakin levännyt sitä päätöstä vasten, yksi pähkäiltävä asia vähemmän, tuntuu levolliselta.

Koska ihmisen on muutettava toimintaansa, minulle hyödyllinen ajatusharjoitus on ollut ei niinkään ajatella asioita joista pitäisi luopua, vaan asioita joita rakastan ja joita voin jatkaa kuin ennenkin. En usko että pihvit ja pikamuoti ovat oikeasti kenellekään lempiasia maailmassa, mutta jos ovat, niin nyt on todella hyvä aika alkaa opetella ja etsiä uusia intohimon kohteita. Kaikeksi onneksi elämme maailmassa joka on täynnä ihania asioita. Joten mieti: mistä sellaisista asioista pidät, mitkä tekevät sinut onnelliseksi, mutta ovat samalla reiluja ja kohtuullisia?

Opin Helsingin Sanomista eilen sanan glimmer, joka on ikään kuin triggerin vastakohta, pieni hetki tai tilanne joka laukaisee onnellisuuden tunteen. Ehkä tämä on juuri sitä mitä kohti kestävässä ja onnellisessa elämässä pitäisi mennä. Ei kaunis auringonlasku tietenkään tee koko elämästä parempaa, mutta ei sitä kyllä tee yksi kokolihapihvikään.

Ihanimpia pieniä hetkiä omassa elämässäni:

• Lämmin rantakallio paljaiden varpaiden alla

• Se tuoksu jota männyt erittävät metsään lämpimänä kesäpäivänä

• Oman lapsen pitäminen kädestä

• Karkkipussin avaaminen juuri elokuvan alkaessa

• Metsäpoluilla kuljeskelu

• Korianteri-chili-lime-makuyhdistelmä

• Pyöräily kotiin illan hämärtyessä

• Se miltä oikein oivaltava lause tuntuu aivoissa

• Ystävien kanssa tanssilattialla, kun tulee paras kohta biisissä

• Se kehon läpi käyvä levollinen hyrinä kun nousee avannosta

• Se vähän haikea ja melankolinen tunne jonka hyvä kirja tai elokuva jättää ytimiin

• Se kun pitkä juoksulenkki tai uintimatka menee vähän päähän ja kaikki on kevyttä ja ihanaa

• Yhteinen riemu linturetkellä uudesta havainnosta

Jatkossa ohjelmoin aivoni tavoittelemaan enemmän edellä mainittuja. Ja muutosta. Eenariina Hämäläisen puheenvuoro päättyi näihin lauseisiin: “Voi olla, että keitään muita ei tule. Voi olla, että me olemme ne, joita olemme odottaneet.”

Jos nyt luet nuo lauseet ajatuksella ja mietit mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, mihin ryhdyt? (Mihin ikinä ryhdytkin, äänestä ilmaston ja luonnon puolustajia kuntavaaleissa ensi viikolla, jos et sitä vielä tehnyt. Elinkelpoisen planeetan ylläpitämisen vaativat rakenteelliset muutokset ovat tässä dopamiini-ihmisten maailmassa se muutos, joka tarvitsee lisää rohkeita ihmisiä tekijäkseen.)

Subscribe now

Share

Jos kirjoittaisin perheemme kevättalvesta kaunokirjallista tekstiä, sen otsikko olisi Reko Lundánia mukaillen Aina joku yskii. Muutenkin kevään tunnelma on ollut vastavirtaan kauhomista, välillä on sellainen sykli ja se on minulla nyt. Joten kauhotaan. Mutta! Kävin viime viikolla todennäköisesti viimeistä kertaa neuvolassa enkä muista, mikä olisi viimeksi ollut näin tunteikasta. Nuorin lapsi täytti kuusi ja seuraavan kerran, kun hän tapaa terveydenhuollon ammattilaisen tällaisessa määraikaistarkastuksessa, se ammattilainen on kouluterveydenhoitaja. Hurjaa.

Aikana, jona hyvinvointivaltion rakenteita rapautetaan ympärillämme, on neuvola tuntunut eräänlaiselta peruskalliolta, hyvinvointimme tasa-arvoiselta kivijalalta. Neuvolataipaleemme alkoi kaksitoista vuotta sitten, joten onhan tämä aikakauden päätös. Ensimmäisellä kerralla mukana oli vain jännittynyt olo ja toive siitä, että aivan aluillaan oleva elämä saa jatkua, pelkkiä varovaisia haaveita eikä yhtään kykyä tai ehkä edes uskallusta nähdä uuden elämän syntymän horisontin taakse, että siitähän se kaikki vasta alkaa. Viimeisellä käynnillä olen vain vähän väsynyt kolmen lapsen äiti, joka omaksikin ihmetyksekseen sanoo että tässä vaiheessa vanhemmuus alkaa tuntua aika kevyeltä.

Ei olla siis enää mikään pikkulapsiperhe. En pysty edes muistamaan, minä vuonna perheessämme olisi viimeksi käytetty vaippoja tai rattaita, kannettu kassillista pikkuihmisten oheistuotteita eväistä puklurätteihin mukanamme kaikkialle varmuuden vuoksi, raahattu vaippapaaleja kaupasta kotiin. Se kaikki on jo niin kaukana, että se tuntuu jo ihan eri elämältä.

Viimeisen lapsen viimeiseen neuvolakäyntiin kietoutui aika syvää henkilökohtaista haikeutta. Ylipäänsä lapsen merkkipaalut ovat eri planeetalta ensimmäisen ja viimeisen lapsen kanssa. Kun ensimmäinen lapsi varttuu, kaikki on kaikille uutta ja ihmettä. Käännymme, tartumme, nousemme jaloillemme ottaamaan honteloita ensiaskeleita. Sanomme ensimmäisen sanamme. Kaikki askeleet vievät meidät kaikki uusiin maailmoihin joissa emme ole vielä olleet, jokainen uusi ikä ja merkkipaalu tuntuu kutkuttavalta seikkailulta, joku hieno uusi vaihe taas tulossa ja lapsi löytämässä uusia tapoja kukoistaa omana itsenään.

Siinä missä ensimmäisen lapsen kanssa jokainen merkkipaalu ja taito on riemua, nuorimman kanssa koemme joka kerta samalla myös viimeiset kerrat ja päästämme jostain irti. Esikoisen ensiaskeleista riemuitaan, nuorimman noustessa omille jaloilleen ja vaappuessaan omat ensimmäiset askeleensa läsnä on riemun seassa myös luopumisen haikeus: tämä on se hetki, jolloin meillä ei enää ole pulleroista vauvaa, joka ei kävele. Kello tikittää ja jokaisena hetkenä olemme vähän kauempana siitä kuulaasta, sileästä ja pehmeästä pötkylästä, uudet vaiheetkin vanhemmissa sisaruksissa kertaalleen nähtyjä. Silti hänkin versoo kuten hänen kuuluukin, itselleen, ei meille, ja on joka hetki vähän enemmän se joka hänestä on tulossa, jotain mitä emme vielä tiedä.

Lapsen kanssa stressaavinta (sen lisäksi tietysti, ettei maailmassa ole kuumottavampaa vastuuta kuin kasvattaa toinen ihminen ja päästää hänet sitten maailmaan niillä eväillä jotka olet hänelle osannut antaa) on jatkuva ekokriisien miettiminen. Jos pidämme sukupolvien välistä keskustelua nykyisen eläkejärjestelmän reiluudesta ajoittain hieman kipakkana, miettikääpä jossain vaiheessa väistämättä koittavaa sukupolvien välistä keskustelua siitä, että edeltävä sukupolvi tuhosi elämän edellytykset omilta jälkeläisiltään. Tämän keskustelun tummimpia sävyjä ehtisi vielä laimentaa tarttumalla toimeen.

Lapsen kanssa elämisessä parasta on se, että yllättävätkin asiat tuntuvat uudella tavalla. Lapsen kanssa saa mahdollisuuden katsoa elämää toisin. Yhtäkkiä maailma on täynnä hienoja keppejä, vesilätäköitä, riehakkaita lumileikkejä lupaavia lumisateita, jotka alkavat yhtäkkiä ja valaisevat pienet kasvot. Mikään ääni ei ole niin hieno kuin jäätelöauto, joka lurittaa illalla naapuritalon edessä kesäillassa, napataan lipastosta raha ja juostaan kovaa ääntä kohti, vaikka oltiin oikeastaan jo menossa nukkumaan, palataan riehakkaan onnellisina kylmä jäätelöpaketti kainalossa. Pyöräillään kotiin ja kuunnellaan kanahaukan kiljuntaa, sekin tuntuu lahjalta. Miten tuo ääni kuuluukin juuri sillä hetkellä kun juuri me pyöräilemme ohi. Ilman lapsia en koskaan pysähtyisi näiden äärelle.

Tämä tunne on tavallaan sukua sille arkiselle mutta ihmeelliselle ilolle, jonka lintujen tarkkailun aloittaminen aiheuttaa. Lintujen tarkkailu on yksi parhaista tavoista antautua ja olla läsnä sille maailmalle, jonka keskellä me elämme. Huomata, että siellä onkin kaikenlaista ihmeellistä johon ei aiemmin ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Lintujen tarkkailun aloittaminen tuntui aluksi siltä, että toinen ulottuvuus olisi laskettu tämän maailman päälle: yhtäkkiä kaikkialla onkin edellisen talven niljaisia lehtiä tonkivia mustarastaita, metsänreunassa koputtavia käpytikkoja, aina samassa kohtaa leikkipuiston aidalla päivystävä kirjosieppo, sirittäjän helkkyvä ääni polulla kotimatkalla, ruovikossa piileskelevät viiksitimalit, töölönlahdella kelluvat vähän vakoojalta tai rikolliselta näyttävät nokikanat, valkoposkihanhien yhteisöllinen työnjako puiston nurmella: kuka saa tällä kertaa syödä rauhassa, kuka tarkkailee lauman laidalla ohikulkijoita. Parhaat asiat myös opettavat meille ihmisille, että tämä ei tosiaankaan ole vain meidän maailmamme.

Viime viikkojen parhaat asiat: hektisen ja säätöisen päivän keskellä (niitä, joissa melkein jää lounas syömättä, en voi suositella) näin Eiranrannassa sukeltelevan allin. En ole koskaan ennen nähnyt allia Helsingissä, tuntui juhlavalta. Toinen on todiste siitä, että välillä kannattaa sanoa toiveensa ääneen, ainakin jos ne ovat sopivan kokoisia. Totesin jokin aika sitten ystävilleni, että olisi mahtavaa nähdä Cronenbergin kasari-bodyhorror Videodrome joskus elokuvateatterissa. Pari viikkoa sitten ystäväni ilmoittivat, että se on muuten Elokuva-arkiston ohjelmistossa juuri nyt. Välillä kannattaa tosiaan esittää toiveensa ääneen. Kävimme katsomassa verisiä, vatsanpeitteiden läpi työntyviä videokasetteja perjantaina. David Cronenbergille, joka päätyi tekemään vhs-kasettien kansakunnan lopullisesti turmelevasta vaikutuksesta elokuvan tekisi mieli esittää kysymys siitä, miltä nykyaika tuntuu.

Subscribe now

Share

Olin perjantaina merkkijuhlissa, joihin oli kutsuttu vain naisia. Keskustelu oli vilkasta, iloista ja elävää. Kun pääsin kotiin katsoin uutisvideon Yhdysvalloista, siinä mies, joka ei kunnioita ketään vaatii muilta kunnioitusta, neuvottelut kariutuvat pahantahtoiseen ja itseriittoiseen riitaan. (Usein sanotaan että riitoihin tarvitaan kaksi, mutta tämähän ei pidä paikkaansa.) Kontrasti oli räikeä, ja johdatti erään elämän peruskysymyksen äärelle: mikä joitakin miehiä oikeastaan vaivaa? Millainen maailma voisi olla, jos sitä eivät johtaisi vihaiset oikeistolaiset miehet, jotka tuntevat kaiken hinnan mutta eivät minkään arvoa?

Tekee mieli lamaantua, tietysti tekee. Sanoa, että palataan näihin kun asiat ovat kääntyneet vähän paremmiksi, vetää peitto korviin siihen asti. Epäluottamus ja lamaannus kuitenkin ruokkii juuri niitä voimia, joille tarvitaan nyt vastavoimaa. Hyvä ruokkii hyvää, ja ensimmäinen askel on muistuttaa itseään siitä, että hyvää on yhä ympärillä, vaikka sakset, kriisit ja itsekeskeiset miehet leijuvat pahaenteisinä ympärillä.

Toki kiukustumisella ja suuttumuksellakin on paikkansa yhteiskunnallisena kirittäjänä. Ne ovat tuoneet meille esimerkiksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden myös naisille. Sitä ei saavutettu kohteliaasti pyytämällä vaan suurlakon koko voimalla. Ensimmäisinä Euroopassa. Pet Shop Boysin Neil Tennant kirjoitti vuonna 1992 hyvin brittiläisessä esseessään, että myös negatiiviset tunteet -- tai oikeammin nimenomaan negatiiviset tunteet ovat maailmaa eteenpäin vievä voima, kun taas positiivisuus on osaansa tyytymistä, konformistista hyrinää.

“If not for hatred, I wouldn’t be doing what I do now. I became a pop star because I hated football at school. I hated that whole attitude of being one of the crowd. Becoming a pop star was my revenge. Revenge for being bad at football. For not being athletic. For being mocked.

That’s the thing about negative energy, about hatred. It can be positive. It throws into relief all the things you know you like. It tells you, by elimination, what you’re about. Sometimes you can only define yourself by what you hate. Hatred becomes an inspiration; it makes you think, “What I’m doing now I totally believe in, and I don’t care what other people say.” Guided by hatred, you don’t have to follow the herd.”

Hän jatkaa siitä, miten välillä viha auttaa näkemään vaihtoehdon, oli sen kohde sitten Coca-Cola tai George Bush.

“And positivity makes the world stay the same. Hatred is the force that moves society along, for better or for worse. People aren’t driven by saying, “Oh wow, I’m at peace with myself.” They’re driven by their hatred of injustice, hatred of unfairness, of how power is used.”

Pidin tätä tekstiä joskus aivan erinomaisena, nykyään suhtaudun siihen ristiriitaisemmin. Vaikka kiukku on tilanteen vaatiessa käyttökelpoinen voima, tällä hetkellä ei varsinaisesti tunnu siltä, että vihaiset tunteet veisivät maailmaan for the better, vaan suunta on päinvastainen. Joten takaisin toivoon.

Saan toivoa niissä hetkissä, joissa maailma tuntuu suurelta ja ihminen pieneltä, vain yhdeltä pieneltä osalta suurta palapeliä. Se yksi pala on toki usein vastuuton ja tuhoisa, mutta toivo tihkuu silti voimalla läpi kyynistyneiden ytimien metsän keskellä tai tunturin laella, kun tuntee itsensä oikein pikkuruiseksi kaiken keskellä. Pikkuruiseksi tunsin itseni myös lukiessani Merlin Sheldraken tajunnanräjäyttävää sienikirjaa Näkymätön valtakunta, josta opin, että sienirihmastoa on maailman maaperässä niin paljon, että sitä on mahdollisesti jopa puolet maaperän kaikesta elollisesta massasta. Puolet! Tuollaisen lauseen lukiessaan ihminen tuntee sopivalla tavalla oman pienen paikkansa maailmassa. Sen tuntee myös silloin, kun kun kohtaa luonnonilmiön, jota ihminen ei kykene selittämään. Silloin voi oikeastaan puhua ihmeestä. Paras ihmeistä on monarkkiperhonen.

Monarkkiperhoset ovat suuria perhosia, jotka vaeltavat joka vuosi Yhdysvaltojen pohjoisosasta ja Kanadasta talvehtimaan Keski-Meksikoon ja Kaliforniaan. Oranssina hehkuva tuhatpäinen parvi on ilmeisesti henkeäsalpaavan hieno näky taittaessaan tuhansien kilometrien matkan tiiviinä parvena, mutta ihme on tämä: perhoset muuttavat joka vuosi edestakaisin samoihin metsiin ja jopa samoihin puihin, vaikka niiden elinikä on niin lyhyt, että jokainen muuttava sukupolvi elää alle vuoden. Etelässä talvehtiva sukupolvi muuttaa takaisin pohjoiseen ja saa jälkeläisiä ennen kuolemaansa, mutta uudelle muuttomatkalle etelään ne eivät ehdi. Ilmojen viilettyä kokonaan uusi perhossukupolvi nousee tuhansien kilometrien lentomatkalle ja päätyy talvehtimaan samoihin puihin kuin edeltäjänsä. Jokainen etelään muuttava perhonen tekee tämän matkan vain kerran, jokainen on elämänsä ensimmäisellä matkalla, ja ne löytävät silti täsmällisesti perille, metrien tarkkuudella. Miten tämä on mahdollista? Tiede ei vieläkään osaa selittää sitä. Tämä on hienoin ihme jonka tiedän. Monarkkiperhosten ystävälle suosittelen Barbara Kingsolverin upeaa ja kaunista romaania Flight Behaviour.

Lisää toiveikkaita asioita: Helsinki on kuukauden päästä kaupunki joka ei polta murikkaakaan kivihiiltä. Se tulevaisuus, jossa suljemme lopullisesti kaupungin viimeisen kivihiilivoimalan on täällä nyt. Hiilivoimaloiden sulkeminen tuntuu nyt ehkä itsestään selvältä kehitykseltä, mutta niinä vuosina, kun päätöksiä Helsingin energiantuotannon tulevaisuudesta tehtiin, se oli aluksi silkkaa utopiaa, ja lopulta pitkien ja tiukkojen neuvotteluiden ja vaikuttamisen tulosta.

Helmikuu oli tiheää sumua kuin maailmantilanne jossa elämme, vastavirtaan kauhomista, ehkä neljä päivää joina en ollut kipeänä, sakean harmauden keskellä pari taivaallisen kirkasta pakkaspäivää, maailmanjärjestyksen rapautumista, viimeisenä päivänä juhlat, heliumpalloja Helsingin kaupungintalon kaikkein kauneimmassa salissa. Juhlien puheissa oli vaikeiden tavoitteiden yhteensovittamista, särkyviä lasikattoja, unelmia ja utopioita, joita kohtaa someajan päätöksenteossa nykyään liian vähän. Anni luki puheensa lopuksi kauan sitten kirjoittamansa runon, nimeltään Alitan rautatiesillan. Se päättyy näin:

”Öisin täällä seisoo ​
vanha nainen ​
kassinsa kanssa​
kuolleen linnun ​
veriset linnunluut​
olen nähnyt useammin ​
kuin kerran ​

miten lohduttaisin betoniarkkitehteja​
jotka katkerasti katuen​
ajattelevat materiaaliaan​

Ei se ollut täydellistä​
mutta kyllä se elää​”

Juhlien päätyttyä astuin kaupungintalolta ulos Sofiankadulle ja tietysti juuri tämä oli se ilta, jona näin sen. Nupukiville siististi tipautetun mustanharmaan siipiparin, se kuului kenties sen keskustan kanahaukan ateriaksi päätyneelle naakalle. Naakat ovat muuttajina täysin vaatimattomia monarkkiperhosiin verrattuna. Veri luissa näytti vielä tuoreelta. Välillä elämä ja runous sulkevat meidät sisäänsä juuri tällaiseen ympyrään, kadunkulmassa illan hämärtyessä. Silloin kaikki tuntuu ihmeeltä ja mahdolliselta. Sullouduin 20 kultaisen ja pinkin heliumpallon kanssa ratikkaan, mahduimme juuri ja juuri ovesta sisään. Valppaana partioinutta lipuntarkastajaakin nauratti.

Subscribe now

Hei,

Toivottavasti sinulla oli hyvä viikko. Tämä on kolmas kirjeeni, kirjeen kirjoittamisella on ollut jännittävä vaikutus. Se saa kaikki vuosia päässä pulpunneet sanat virtaamaan jotain kohti — hajanaisesti mutta vuolaasti. Viiden vaatteen vuosihaasteeni ensimmäinen hankinta olivat nastapohjaiset juoksulenkkarit. Se on ollut satsaus, joka kannatti: nastojen rouskuminen tasaisessa rytmissä jäistä tietä vasten tuntuu ihmeellisen rauhoittavalta. Rousk rousk, askel askeleelta kaikki huolet ovat vähän kauempana. Eteenpäin, rousk.

Maailmantilanne oli tälläkin viikolla sellainen, ettei sitä tee joka hetki mieli katsoa suoraan kohti. Luisut ovat nopeampia kuin olisi voinut koskaan pelätä ja pakat pahemmin sotkussa, tutut liittolaisuudet joihin on vuosikaudet nojattu kyseenalaistamatta ovat murentuneet alta. Ilma sakeanaan uhkia ja toisaalla leviää disinformaatio. Tämän viikon aikana epävarmuudet ja mannerlaattojen liikkeet ovat järisyttävyydessään saaneet miettimään sitäkin, mahtuuko tajuntaamme aina vain yksi kriisi kerrallaan. Peittääkö ulkopoliittinen, kaikkia järjestyksiä vavahduttava kriisitilanne kaiken muun alleen. Sillä kuitenkin: ympäristökriisit ovat koko ihmiskunnan eksistentiaalisia kriisejä, niissä on kyse meidän kannaltamme siitä, voiko tällä tavoin järjestäytynyt ihmiskunta maapallolla jatkaa elämää. Se ei ole turvallisuuspoliittisia kriisejä vähäpätöisempi uhka, vaikka voi akuutissa tai pelkoa herättävässä käänteessä ymmärrettävästi siltä tuntua. Ja jos katsomme riittävän pitkään muihin kriiseihin, jätämme ympäristöhaasteet odottamaan parempia aikoja, voi olla jo liian myöhäistä.

Tällä viikolla 12 Suomen entistä ympäristöministeriä yli puoluerajojen joutui vetoamaan, ettei Suomen ilmastotavoitteita nyt vesitettäisi. Tämä on todella poikkeuksellinen teko, ja kertoo paljon siitä, millaisen ilmapiirin keskellä elämme. Poikkeuksellisissa teoissa on kuitenkin myös aina toivoa mukana: miten paljon huonommin meillä olisi, jos tällaisiin poikkeuksellisiin yhteenliittymiin ei pystyttäisi. Yhteistyötä toivon ja toiminnan puolesta tullaan tulevina vuosina tarvitsemaan.

Mummini täytti tällä viikolla 95 vuotta, juhlimme häntä viikonloppuna. Mummi on toistellut kuolevansa aivan kohta niin kauan kuin pystyn muistamaan, joten hän on tuntunut aina aika vanhalta. Silti, 95 on hurjan pitkä ikä. Sen ajattelu, millaista elämä voisi olla seuraavien 95 vuoden päästä saa kylmän kiven tuntumaan vatsanpohjassa. Sitäkään kohti ei tee juuri nyt mieli katsoa.

Mummi on topakka ja suorapuheinen saaristolaismuija, joka muutti nuorena kotisaareltaan Kustavista Turkuun auttamaan setänsä perhettä sen jälkeen, kun setä menehtyi yllättäen jäätyään autoineen junan alle tasoristeyksessä. Millaisista elämän raaoista oikuista voikaan oma olemassaolo olla riippuvainen. Mummilla on ollut koko elämänsä aikana kaksi työpaikkaa: hän oli aluksi pesulassa silittämässä naisten alusvaatteita eikä pitänyt siitä, sen jälkeen hän toimi hautausmaatyöntekijänä eläkeikäänsä asti, se oli kuulemma mukavaa. Tällaista työuraa on nykymilleniaalin vähän vaikea käsittää. Mummi on minua 55 vuotta vanhempi, joten muistan vielä sen kun hän oli töissä (tai työssä, kuten tuo sukupolvi sanoo. Missä vaiheessa olemme alkaneet käyttää monikkomuotoa, en tiedä!) ja kävimme välillä katsomassa häntä isolla hautausmaalla.

Viime kirjeestä ja lasten liikenneturvallisuudesta tuli monta viestiä eri kanavissa, kiitos niistä kaikista. Tähän aiheeseen liittyy valitettavasti myös kirkkain muistoni mummista töissä.

Mummi ja Ukki asuivat ihan leikkipuiston vieressä, nopeimmin sinne pääsi terävän pensasaidan raoista pujottautumalla. Saman kadun varrella, vastapäätä puistoa asui ikäiseni tyttö, jonka kanssa leikimme tuon tuosta. Olin tapahtumien aikaan aika pieni enkä muista enää sitä, kun minulle kerrottiin että hän ei tulisi enää puistoon, mutta tämän muistan. Mummi oli isolla hautausmaalla töissä ja tunsi haudan paikan, vaikka kiveä ei vielä ollut. Oli varhainen kevät, olin poiminut mukaan leskenlehtiä. Mietin, tuleeko kivestä oikein pieni ja millaista taivaassa on lapsena, kenen kanssa siellä leikitään kun kaikki muut ovat jo vanhoja. Muistan, että mummi oli tarkka siitä, että säännöstelimme leskenlehtien määrän, olin poiminut niitä hurjan ison nipun mutta sain pudottaa haudalle vain osan. (Näin ihmiset ehkä toimivat aina kriisien aikaan, pyrkivät vaikuttamaan edes johonkin, piirtämään jotkin rajat itse). Olin juuri oppinut lukemaan, yritin tavata sanoja vanhojen kivien haalistuneista teksteistä, niistä oli vaikea saada selvää. Muistan myös, että minua varoitettiin tapahtuman jälkeen monesti, että tielle ei saa koskaan juosta, mutta järkeilin silti, että juosten ehtii kuitenkin vikkelämmin alta pois, joten päätin juosta aina. Niin juoksinkin, joka paikkaan. Enkä koskaan ole ollut suuttumatta sydänjuuriini asti autoilijoiden piittaamattomuudesta.

Palaan toivoon. Toiveikkainta, mitä luin tällä viikolla oli Riikka Suomisen teksti demokratiaa vahvistavaan toimintaan ryhtymisestä:

“Rauha, demokratia ja elinkelpoinen ympäristö tarvitsevat nyt toimintaa. Jos niiden puolustaminen olisi tiedostamisesta ja meemeistä kiinni ei olisi hätäpäivää. Eikä toimintaa ole uutisten vahtaaminen, sometykkäily tai henkilökohtaisten valintojen brändääminen poliittisiksi. Ei edes adressien allekirjoittaminen. Poliittisiin aiheisiin perehtyminenkään ei ole toimintaa, jos osallistuminen jää besserwisseröintiin ja äänestämiseen. Tietokirjailija Rutger Bregman on kutsunut uutisten suurkuluttajia politiikan penkkiurheilijoiksi. Sellainen olen ollut. Mutta se tulee muuttumaan.”

Toivo syntyy tekemisestä. Oikeastaan toivo ja toiminta lienevät toisiaan vahvistava kierre: toivo synnyttää toimintaa, joka synnyttää lisää toivoa. Toiveikkainta Suomisen mainitsemassa Bregmanin kirjassa Moraalinen kunnianhimo puolestaan oli lukea, miten orjuus lakkautettiin aikanaan juuri sillä hetkellä, kun se oli taloudellisesti kaikkein kannattavinta. Niinä hetkinä kun tuntuu, että olemme ajaneet itsemme tämän planeetan kannalta tuhoisasti jylläävän turbokapitalismin polkuriippuvuuksiin, eivätkä irtikytkennät ole enää mahdollisia, ajattelen sitä. Hetkeä jolloin kukaan ei ollut hyötynyt orjuudesta yhtä paljon kuin silloin, ja juuri silloin se sai loppua. On vaikea kuvitella mitään tuon toiveikkaampaa.

Luimme iltasaduksi Linda Bondestamin Hopi Hopin, se on tällä hetkellä pienimmän lapsen lempikirja. Aikuisen kurkkua kuristaa monessa kohdassa, mutta lapsesta etenevä robotisaatio, robotti viemässä ihmisten työt toisensa jälkeen ja päätymässä lopulta rakentamaan pommeja ja purkamaan miinoja on aivan hulvatonta. Kaikkein isoin pommi räjähtää lopussa ja kaikki peittyy paksuun kerrokseen valkoista (katso miten paljon lunta! Lapsi huokaa vaikuttuneena. En korjaa häntä). Robotti nukkuu sata vuotta, kunnes uusi auringonpaiste saa sen kennot jälleen virtaamaan elämää. Uusia ihmisiäkin syntyy. Elämä kulkee jälleen eteenpäin “käsittämättömästi, kummallisesti ja ihmeellisen ihanasti”.

Ehkä kaiken jälkeen on aina toivoa.

Pyöräillessä tuntuu vihdoin kylmä pakkasilma kasvoja vasten. Ihanaa. En ollut tajunnutkaan, miten paljon kuulaita ja kirkkaita pakkaspäiviä ehdinkään kaivata kaiken nielevän märän harmaan pimeyden keskellä. Suomessa on nyt yli kolme astetta lämpimämpää kuin esiteollisina aikoina, ja Helsingin leveysasteilla parin asteen lämpeneminen on usein juuri tarpeeksi saamaan lämpötilan pysymään nippa nappa pluslukemilla, kadut märkinä ja pimeinä. Ihmiselle, joka pitää vuodenajoista tämä on vaikea kestää. Kaipaan sitä, että ollaan yhdessä menossa jotain kohti, suunta on kohti lämpöä tai lunta, ilmassa on muutosta. Välillä saa pulahtaa jäiseen ja välillä lämpimään mereen. Selkeästi toisistaan erottuvien vuodenaikojen sijaan meille on ehkä tulevaisuudessa luvassa kuukausikaupalla marraskuuta joka vuosi. Ngggh. Suomessa toki elämä ei muutu lämpenemisen mukana mahdottomaksi kuten monessa muussa maassa, se voi kyllä muuttua mahdottoman ankeaksi.

Luin tällä viikolla Hesarista mielipidekirjoituksen, jossa helsinkiläinen isä kertoi ettei uskalla enää antaa ekaluokkalaisensa ylittää yksin suojateitä, sillä liikenteessä on niin paljon autoilijoita, jotka eivät piittaa laista tai kävelijöiden turvallisuudesta. Ennen kuin tekstissä ehdittiin kertoa, mistä isän kokemukset ovat peräisin, arvasin vastauksen: kotikadultammehan ne. Viisivuotiaamme tietää jo hyvin, että katua ei lähdetä ylittämään valon vaihtuessa, vaan ensin lasketaan viiteen, koska punaisia päin tulee melkein aina joku vielä silloinkin, kun kävelijöiden valo palaa jo vihreänä. Tästä varotoimesta huolimatta meillä on välillä ollut ns. tilanteita. Harvoin tuntee olevansa niin kosketuksissa siihen biologiseen, eläimelliseen äitiyteensä kuin juostessaan raivon vallassa kiinni autoa, joka oli senttien päässä törmätä lapseesi suojatiellä punaisella valolla kaahatessaan. Kuin läimäyttäessään tämän seuraaviin valoihin pysähtyneen auton perää ja huutaessaan autosta nousevalle hölmistyneelle kuskille, joka ei tosiaankaan nähnyt mitään eikä ketään. Tälläkään kertaa. Ne sanat, joita toiselle ihmiselle tuollaisessa tilanteessa sanoo eivät ole älykkyyttä tai sivistystä vaan niiden lähde on meitä edeltävien lajien esiäitien vimma pitää poikasensa hengissä.

Tosiaan. Vaikka me ihmiset ajattelemme usein olevamme lajina aivan erityislaatuinen, me huolehdimme ja hoivaamme koska olemme nisäkkäitä ja meille hoiva on tapa varmistaa lajin säilyminen. Välillähän ihminen on ylivertaisessa viisaudessaan jopa yrittänyt kehittää ihmislapsen hoivaamiseen omia sääntöjään vaikkapa siitä, että ihmisen poikasta ei sovi ruokkia alle neljän tunnin välein tai että itku on hyödyksi sillä se “vahvistaa vauvan keuhkoja”. Jälkikäteen tällaisten viisauksien arvo on ymmärretty ja palattu nisäkkäille luontaisempaan tapaan kasvattaa ja hoivata jälkeläisiä. Luin joskus aika nuorena muistaakseni Kuukausiliitteestä tekstin, jossa kirjoittaja oli souturetkellään havahtunut siihen että järveen on hukkumassa hirvenvasa. Hän ei ollut kyennyt auttamaan, ja rannalla huutavan emän huuto oli ollut niin pysäyttävää että tuossa hetkessä kirjoittaja oli ymmärtänyt poikasen ja emon suhteen yleismaailmallisuuden uudella tavalla. Kirjoitus oli lyhyt mutta nyrjäytti kokemusmaailmani: minä en ollut kokenut mitään noin sydänjuuria repivää eikä mikään minulle tapahtunut riittänyt näin syvään menetykseen samaistumiseen. Vaikka minä olin ihminen ja hirvi oli hirvi. Tämän ajatuksen pureskelu on jollain tavalla yhä kesken.

Toivottavasti kiinni juoksemani autokuski järkyttyi tästä nisäkäsemon purkauksestani sen verran että tarkkailee vastaisuudessa liikennettä vähän huolellisemmin.

Lapsista ja liikenteen turvallisuudesta kiinnostuneille suosittelen tätä Tiina Männistö-Funkin artikkelia lapsista liikenneongelmana: “Autoistumiseen kuului ajatus vapaasti virtaavasta autoliikenteestä, joten muut liikennemuodot oli saatava pysymään poissa autojen tieltä. Lasten tapauksessa tämä oli erityisen vaikeaa.” Kirjoituksen tärkein huomio on tämä: jalankulkijoiden valistamisen sijaan liikenneonnettomuuksia vähentävät suunnitteluratkaisut kuten katujen leveydet ja nopeusrajoitukset. Vapaana virtaavan autoliikenteen puolustaminen lasten kustannuksella ei ole kadonnut vuosikymmenien varrella valitettavasti mihinkään. Turvattomalla liikenneympäristöllä on muitakin haittapuolia kuin onnettomuusriskit. Henkilöliikennetutkimuksissa on havaittu, että “lasten päivittäisten matkojen määrä on neljässä vuosikymmenessä tippunut aikuisten matkamäärän yläpuolelta sen alapuolelle. Tavoite suojella lapsia liikenteessä on johtanut pikemminkin lasten liikkumisen kuin autoliikenteen rajoittamiseen.” Kun suojelemme lapsia meiltä itseltämme, annamme heidän elää vähemmän vapaasti ja terveellisesti. Tilannetta ei korjata kuskaamalla lasta autolla vielä yhteen harrastukseen viikossa jotta liikettä tulisi riittävästi vaan varmistamalla, että kaupunki kuuluu myös lapsille.

Vaikka säässä kaipaan muutoksia ja vaihtelua, muissa asioissa saisi olla vähän tylsempää ja yksitoikkoisempaa. Ainakin ulkopolitiikassa.

Subscribe now

Terve! Hauskaa että olet täällä. Profiilikuvassani olen glitterhaalarissa pyykkituvassa, kuvastakoon se kasarilapsen nykyisen arjen eri ulottuvuuksien koko kirjoa. En vielä tiedä mistä aion kirjoittaa tai miten usein, olkoon se yhteinen yllätys meille molemmille.

Pitkä tarina keskipitkästi: kuten suurin piirtein koko milleniaalikohorttiani, myös minua krapuloittaa sosiaalisen median valuminen äärioikeistolle tai heidän hyödyllisille saappaannuolijoilleen, mietityttää mitä tuli tehtyä annettuani koko sosiaalisen elämäni kirppisostoksista tapahtumanjärjestämiseen sen fasilitoitavaksi 15 vuodeksi. Olen ihminen joka on ostanut facebook-kirppikseltä esimerkiksi kolmikerroksisen kerrossängyn.

Kun olin viimeksi niin kipeä että en jaksanut tehdä mitään, katsoin Lena Dunhamin Girlsia läpi uusin, vanhemmin silmin. Politiikassa työskentelevän on toki helppo rakastaa Girlsia, sarjaa, jossa jokainen on oman elämänsä Päähenkilö ja tapahtumat lähinnä edellämainitusta aiheutuvia törmäyksiä. Tätä aihetta tutkiessaan sarja on kestänyt aikaa. Toisessa asiassa se ei ole: se uskoo päähenkilönsä kautta tosissaan, että internet ja sosiaalinen media tuovat väistämättä demokratian ja vapauden, saavat kaikkien äänen kuuluville.

Näin reilu 10 vuotta myöhemmin blogeista ja e-kirjoista demokraattisena vallankumouksena kohkaaminen tuntui naiivilta ja koomiselta: se ei mennyt sitten ihan niin. Myös sosiaalisessa mediassa asiat menevät lopulta kuten ne aina menevät: sen ääni kaikuu kauimmaksi, jolla on eniten rahaa. Luin Vicesta, 2000-luvun alun pick me -tyttöjen suosikkijulkaisusta hiljan 1990-luvun nettikahviloita perustaneiden silloisia ajatuksia uudesta utopiasta, jonka äärellä he uskoivat olevansa. “All we’d need to do was connect everybody and we’d have democracy forever. It didn’t quite pan out like that.” 1990-luvun lopun tunnelma siitä, että demokratian voittokulku on väistämätöntä on helppo muistaa, muurit murtuvat ja Eurooppa yhdentyy, tämä edistys vain jatkaa kulkuaan.

Tuota julkaisua lukiessani ajattelin, että nostalgiakin on erilainen tunne nyt, kun elämme maailmassa, jossa usko demokratian ja tasa-arvon edistämiseen ei ole enää niin kirkasotsaista. Aiemmin menneisyyteen on katsottu ehkä jotain kaivaten mutta samalla edistyksen voittokulku on tuntunut pysäyttämättömältä. Enää emme katso menneisyyteen samalla luottaen, että kaikki muuttuu väistämättä koko ajan paremmaksi. Kevätseurannassa voimme alkaa havainnoida esimerkiksi sitä, kuka suomalainen oikeistopoliitikko seuraavaksi innostuu listan jatkoksi Trumpin ja Muskin demokraattisia rakenteita tuhoavasta “rivakasta tekemisestä” (Mika Aaltolan sanoja, ei minun). Ysärinostalgikkona tuo 1990-luvun lopun tulevaisuudenuskon katselu ei tunnu enää ihan samalta. Oh my sweet summer children, vähänpä tiesitte.

Vaikka X:n valetilien vihaa ja misogyniaa tihkuvat visvat on ollut helppo jättää taakseen aikoja sitten, muissa kanavissa on niin paljon julkisia päiväkirjamerkintöjä (me milleniaalit piittasimme yksityisyydestämme 2010-luvun alussa häkellyttävän vähän) ja muistoja että tilien poistaminen ei tunnu ainakaan vielä mahdolliselta ratkaisulta. Metan kanaviin postaaminenkaan ei toisaalta tunnu enää hyvältä, vaikka instagramiin ja meemeihin toki olen kunnon ikäpolveni edustajan tavoin miedosti addiktoitunut. Joten täällä ollaan. En tiedä vielä mistä aion kirjoittaa ja miten usein, taikuri yllättyköön itsekin. Itseni tuntien voin kuitenkin vannoa että en ala spämmätä, ennemmin saatte ehkä yllättyä harvojen postausten äärellä että tämäkin kanava on yhä hengissä. Näin se käy!

1990-luku on mielessäni ysärilapsinostalgikkona usein, viimeksi eilen. Erika Vikmanin Ich komme toi hakematta mieleen kaiken sen seksipainotteisen ysäriviihteen, jossa oli usein samanaikaisesti tarjolla jotain hassua lapsille, ja kaksoisviestinä jotain pikkutuhmaa aikuisille. Muistatko sen, kun lapsena havaitsit aikuisten ymmärtävän tästä jotain mitä me vielä emme. 90-luvun halvat ilot, joiden parissa viihdyimme kun pyyhekumit puolitettiin ja hyvinvointi rapisi ympäriltämme kuin kuiva maali seinästä jatkuvasti lykättävää peruskorjausta odotellessa. En muista, miten se teoria laman ja naisten helmojen pituuden korrelaatiosta menee, mutta ainakin pikkutuhma lamakulttuuri on palannut leikkausten ja työttömyyden kasvun mukana keskuuteemme. Nautitaan siis siitä. Myös Linda Lampenius palasi väkevästi, ja maailmassahan on harvoja niin upeita asioita kuin Linda Lampenius. Pohditaankohan jossain myös Linda-siiderin paluuta?

(Sivuhuomio: internetin sijaan sukupolveni tutustui tarkemmin pornografisiin lamailmiöihin 1990-luvulla penkomalla taloyhtiöiden roskiksia jännittävien lehtien toivossa. Ala-asteella joku urhea luokkatoverimme soitti keltaisten sivujen ilmaiselle viihdelinjalle puhelinkopista matkalla koulujen välisiin lasten urheilukilpailuihin. Ei jäänyt muistaakseni edes kiinni. Puhelun repliikkejä, jotka päättyivät lyhyeen seksityöntekijän ymmärrettyä että soittajan äänenmurros ei ollut vielä alkanut, kerrattiin välitunnilla viikkoja. Pienet olivat ilot. Nykylapsilla on sitten niin helppoa. Tässä asiassa. Muissa asioissa ei niinkään.)

Asia, jota 1990-luvulta en kaipaa: edistysuskon rinnalla kulkenut jatkuva kyynisyys, ajatus siitä että kriittisyys, ironia ja älykkyys ovat toistensa synonyymit, vilpittömyys ja tosissaan oleminen puolestaan naiivia ja noloa. Sosiaalisiin tilanteisiin varustautuminen tapahtui tunnetaitojen harjoittelun sijaan taistele tai pakene -asetusten aktivoinnilla, eli lähinnä sillä, että osaa varmasti sanoa vähintään yhtä pahasti takaisin mahdollisiin solvauksiin. (Minulla oli silmälasit jo ala-asteella, mikä ei silloin ollut varsinaisesti oikotie suosioon ja menestykseen, joten pahasti takaisin sanomista sai vuorovaikutuksessa harjoittaa säännöllisesti ja siitä kestikin hyvä tovi eheytyä muihin vuorovaikutuksen tapoihin. Jos löydät tästä kriittisen luennan Joonas Konstigin kolumniin joka olisi varmasti pitänyt jättää lukematta, löysit oikein.)

2020-luvulla ekokriisien keskellä kyynisyys pyrkii tietoisuuteen kuitenkin kokonaisvaltaisemmin kuin ysärillä koulun pihalla. Toivon säilyttäminen toisiinsa kietoutuvien kriisien puristuksissa vaatii aktiivista työtä. Sitä kannattaa kuitenkin tehdä, sillä ilman toivoa kaikki on järjetöntä. Ehkä siitä enemmän seuraavaksi! Kirjoitan nämä kuitenkin sillä periaatteella, että istun alas, annan näppäimistön kuljettaa, en tiedä aloittaessani mihin lopuksi päädyn, punaista lankaa ei välttämättä ole, editointia ei tehdä. Tältä pohjalta seuraavia tekstiaiheita on vaikea ennustaa.

Kun on neljättä viikkoa kipeänä, saattaa tylsyyksissään näemmä päätyä perustamaan uutiskirjeen. En silti suosittele neljää viikkoa kipeänä.

Subscribe now